Setiä, vaniljaa ja laskemista

Olen todennut käyttäväni setä- nimitystä aika väljästi. Kaikilla setillä on toki tiettyjä yhtäläisyyksiä, enkä ihan ketä tahansa vanhempaa pervomiestä sedäksi kutsu.
Setä on kätevä nimitys, kun en vaan pysty sanomaan ketään herraksi tai muuksi. Isäntä toimii, jos on lemmikkiolo, niinkuin tiistaina oli.
Nyt on joka tapauksessa niin, että setiä on ihan kamalan monta, mutta vain pari semmoista, joita voi sanoa setäksi ihan miettimättä sen enempää. Ja loppuja sanon sedäksi ihan muuten vaan tai pottuillessani. Ja minä muuten pottuilen paljon ja vähän jatkuvasti, myös sedille.

Minun oman sedän olen tuntenut nyt kolmisen viikkoa. Ja ehtinyt puuhata sen kanssa kaikenlaista pervoa ja kummallista, mihin en ole aiemmin taipunut. Kuten konttaamaan alasti pitkin kämppää, kun setä käskee. Voin kertoa, että karhea eteisen matto poltti polven aika pahasti, kun erehdyin pistämään vastaan just siinä kohti. Vieläkin näyttää vähän rumalta.

Sedällä on kovasti kaikenlaisia ideoita, joita se toteuttaa. Ja yksi niistä on 666. En oikein muista, mistä 666 sai alkunsa, mutta se päätti että kesäkuussa kestän 666 lyöntiä. Epäilen sitä varsin kovasti. En tykkää kivusta pätkääkään. Kestän sitä kyllä ja otan vastaan, jos setä haluaa, mutta mikään ei saa mua nauttimaan siitä. Ja ainahan voin käyttää turvasanaa, jos en kestäkään enää.

666 on niin paljon, että edetään pikkuhiljaa. Ensin 111, sitten 222, 333, 444, 555 ja lopulta se kamala 666. Ensimmäinen saavutettiin tiistaina. Setä ei jaksanut oikein mitään, joten sain palkaksi maanantain ja tiistain reippailusta ja kilttinä olemisesta valita leffan jota katsottiin sohvalla. Ihanan rentouttavan vaniljaista. Ja minä kun jotenkin luulin, etten tykkää siitä. Hassua. Sain lojua sylissä ja käpertyä lemmikkinä rapsutettavaksi ja silitettäväksi.
Joka tapauksessa setä läimi sen illan aikana leffaa katsoessa ja vähän myöhemmin makkarissa sen ensimmäisen 111 lyöntiä. Oli hämmentävän helppoa ottaa vastaan niin monta, kun kuvittelin etten millään kestä edes sitä.

Eilen otettiin uusiksi. Harjoiteltiin sitomisia, sain lojua sängyllä kaikessa rauhassa, ei pitänyt pelätä että sattuu. On ihanaa, kun ei aina pidä saada piiskaa, vaan voi päästä köysiin tai olla komenneltavana muuten vaan. Saan minä usein piiskaakin, ja melkein yhtä usein tarvin sitä. Mutta ei aina.
Eilen päädyin itse pyytämään, että saanko vähän. Ja sain. Aika paljonkin. Setä sitoi kiinni ja kahlitsi ranteet sängynpäätyyn, etten pääse karkuun. Ne kahleet on hurjan hauskat, jos välissä ei ole sängynpäätyä, saan käteni helposti irti niistä, vaikka ne on vedetty tiukimmilleen! Hauskaa kun on näin pikkuinen.

Setä ilmoitti, että jos kerran haluan saada piiskaa, koitetaan jos saadaan kasaan se 222.
Olen aika varma, että alussa tuli 40 iskua niillä välineillä, mitä setä käytti (en minä niitten nimiä tiiä, kamalia ne on kuitenkin), mutta se väittää että ei tullut. Ja koska minä olen kiltti pikkuinen, en voi väittää vastaan. Eikä saa kuulemma väittää vastaan insinööreille. Ja siitäkös minä sille pottuilin, koska olen oppinut että insinöörit on just niitä joille voi ja pitääkin väittää vastaan minkä ikinä kerkiää! (Kiitti, kotikasvatus, just näin... :D )
Onneksi setää vaan huvitti pikkutytön kätinät.

Iskuja tuli kuitenkin tasaisesti kymmenen ja kymmenen, ja tauko. Setä onnistui tauottamaan niin, ettei edes käynyt mielessä haluta turvasanaa, mitä pidän aikamoisena saavutuksena. Sedän saavutuksena nimenomaan. Ja ehkä ihan vähän omananikin. Niitä välineitä oli aika monta, mitä se käytti, kun pyysin nähdä ne sitten myöhemmin, kun jo puettiin. Tai kun setä puki ja minä venkoilin. Vitsa oli kamala, se ei sinänsä tunnu kuin vähän, mutta sitten kun se rikkoo ihon, on kamalaa. Tiistaina tuli jo naarmuja siitä, ja eilisen jälkeen se heitettiin kai pois, kun ei ole kivaa, jos iho menee rikki.
Hapsupiiskaa kestäis vaikka kuinka, mutta jos se pirulainen osuu mihin sattuu, tulee vedet silmiin ja hengitys salpautuu samantien. En siis tykkää siitäkään. Tai sitten pitää alistua siihen, että setä harjoittelee mun peppuraukan kanssa vielä sen käyttöä. Se 666 menis sillä varmaan aika helposti.
Oli aika hämmentävää huomata, että vaikka kiemurtelin ja vikisin piiskauksen aikana, en käyttänyt turvasanaa, ja itkukin tuli vasta joskus ihan viimeisten kymmenen aikana. Ehkä viimeisten viiden.

Nyt aamulla osaan jo olla ylpeä itsestäni. Minä kestin sen, enkä mennyt rikki! Eilen vielä lähinnä hämmensi, ja pääsin onneksi syliin kasaamaan itseäni ja saamaan hoitoa pepulle.


Setä mietiskeli joskus aiemmin, miten se voisi panna niin ettei muhun satu. Muhun sattuu aina, ja epäilen sen johtuvan siitä, että vaikkei setä mitenkään kamalan iso mies olekaan, meillä on silti pituuseroa melkein 30 senttiä. Ja siksi kaikki muutkin paikat on ihan eri kokoisia.
Ja minä tiedän, että setä haluaisi panna peppuun, mikä taas kauhistuttaa mua jotenkin ihan erityisen paljon. Onhan sitä harjoteltu ja kokeiltu, ja setä osaa olla niin varovainen, että tiedän etten mene rikki sen käsittelyssä. Hajonneesta nartusta nyt ei varsinaisesti ole mitään iloa kellekään.
Piiskauksen jälkeen olo on aina ihan lötkö ja väsynyt. En jaksa jännittää mitään, kuten sitä että setä tulee päälle ja yrittää tulla peppuun. Ja kun löytyi oikea liukkari kyseiseen hommaan, ja sain itse tehdä työn niin hitaasti että tuntuu vielä hyvältä... vau! Minä onnistuin! Tämä on vielä isompi voitto kuin ne reilu kaksisataa piiskaniskua. Joku päivä setä vielä panee oikeasti peppuun. Nyt se pysyi lähinnä paikallaan, silitteli ja kehui reippaaksi tytöksi.
Ja sitten se otti taas pienen ja väsyneen ressukkansa kainaloon katsomaan telkkaria ja syömään iltapalaa ennen kuin heitti kotiin.


Tykkään niistä hetkistä sedän kanssa, kun tiedän että se suunnittelee aina jotain jännää, eikä kerro mitä. Ja tiedän että ihan sama mitä se suunnittelee, en silti ole koskaan missään vaarassa tulla oikeasti satutetuksi. Säikähtänyt olen kyllä ja ahdistunut äkkiä niin että käytin turvasanaa. Ja ehkä kun huomasin että se ihan oikeasti toimii, ei sitäkään tarvitse enää niin helposti käyttää. Se on olemassa jos tarvii, mutta taidan pärjätä ilmankin. Yritän ainakin.

Olen nyt kuulemma ylennyt konttaavasta nartusta koulutytöksi. Eli enää ei tarvitse kontata, ja palovamma saa parantua polvessa ihan rauhassa. Ja koulutytöt pääsee silti setien jalkoihin saamaan hellyyttä, minulle on luvattu. Piti kysyä, kun alkoi huolettaa :D