Setiä, vaniljaa ja laskemista

Olen todennut käyttäväni setä- nimitystä aika väljästi. Kaikilla setillä on toki tiettyjä yhtäläisyyksiä, enkä ihan ketä tahansa vanhempaa pervomiestä sedäksi kutsu.
Setä on kätevä nimitys, kun en vaan pysty sanomaan ketään herraksi tai muuksi. Isäntä toimii, jos on lemmikkiolo, niinkuin tiistaina oli.
Nyt on joka tapauksessa niin, että setiä on ihan kamalan monta, mutta vain pari semmoista, joita voi sanoa setäksi ihan miettimättä sen enempää. Ja loppuja sanon sedäksi ihan muuten vaan tai pottuillessani. Ja minä muuten pottuilen paljon ja vähän jatkuvasti, myös sedille.

Minun oman sedän olen tuntenut nyt kolmisen viikkoa. Ja ehtinyt puuhata sen kanssa kaikenlaista pervoa ja kummallista, mihin en ole aiemmin taipunut. Kuten konttaamaan alasti pitkin kämppää, kun setä käskee. Voin kertoa, että karhea eteisen matto poltti polven aika pahasti, kun erehdyin pistämään vastaan just siinä kohti. Vieläkin näyttää vähän rumalta.

Sedällä on kovasti kaikenlaisia ideoita, joita se toteuttaa. Ja yksi niistä on 666. En oikein muista, mistä 666 sai alkunsa, mutta se päätti että kesäkuussa kestän 666 lyöntiä. Epäilen sitä varsin kovasti. En tykkää kivusta pätkääkään. Kestän sitä kyllä ja otan vastaan, jos setä haluaa, mutta mikään ei saa mua nauttimaan siitä. Ja ainahan voin käyttää turvasanaa, jos en kestäkään enää.

666 on niin paljon, että edetään pikkuhiljaa. Ensin 111, sitten 222, 333, 444, 555 ja lopulta se kamala 666. Ensimmäinen saavutettiin tiistaina. Setä ei jaksanut oikein mitään, joten sain palkaksi maanantain ja tiistain reippailusta ja kilttinä olemisesta valita leffan jota katsottiin sohvalla. Ihanan rentouttavan vaniljaista. Ja minä kun jotenkin luulin, etten tykkää siitä. Hassua. Sain lojua sylissä ja käpertyä lemmikkinä rapsutettavaksi ja silitettäväksi.
Joka tapauksessa setä läimi sen illan aikana leffaa katsoessa ja vähän myöhemmin makkarissa sen ensimmäisen 111 lyöntiä. Oli hämmentävän helppoa ottaa vastaan niin monta, kun kuvittelin etten millään kestä edes sitä.

Eilen otettiin uusiksi. Harjoiteltiin sitomisia, sain lojua sängyllä kaikessa rauhassa, ei pitänyt pelätä että sattuu. On ihanaa, kun ei aina pidä saada piiskaa, vaan voi päästä köysiin tai olla komenneltavana muuten vaan. Saan minä usein piiskaakin, ja melkein yhtä usein tarvin sitä. Mutta ei aina.
Eilen päädyin itse pyytämään, että saanko vähän. Ja sain. Aika paljonkin. Setä sitoi kiinni ja kahlitsi ranteet sängynpäätyyn, etten pääse karkuun. Ne kahleet on hurjan hauskat, jos välissä ei ole sängynpäätyä, saan käteni helposti irti niistä, vaikka ne on vedetty tiukimmilleen! Hauskaa kun on näin pikkuinen.

Setä ilmoitti, että jos kerran haluan saada piiskaa, koitetaan jos saadaan kasaan se 222.
Olen aika varma, että alussa tuli 40 iskua niillä välineillä, mitä setä käytti (en minä niitten nimiä tiiä, kamalia ne on kuitenkin), mutta se väittää että ei tullut. Ja koska minä olen kiltti pikkuinen, en voi väittää vastaan. Eikä saa kuulemma väittää vastaan insinööreille. Ja siitäkös minä sille pottuilin, koska olen oppinut että insinöörit on just niitä joille voi ja pitääkin väittää vastaan minkä ikinä kerkiää! (Kiitti, kotikasvatus, just näin... :D )
Onneksi setää vaan huvitti pikkutytön kätinät.

Iskuja tuli kuitenkin tasaisesti kymmenen ja kymmenen, ja tauko. Setä onnistui tauottamaan niin, ettei edes käynyt mielessä haluta turvasanaa, mitä pidän aikamoisena saavutuksena. Sedän saavutuksena nimenomaan. Ja ehkä ihan vähän omananikin. Niitä välineitä oli aika monta, mitä se käytti, kun pyysin nähdä ne sitten myöhemmin, kun jo puettiin. Tai kun setä puki ja minä venkoilin. Vitsa oli kamala, se ei sinänsä tunnu kuin vähän, mutta sitten kun se rikkoo ihon, on kamalaa. Tiistaina tuli jo naarmuja siitä, ja eilisen jälkeen se heitettiin kai pois, kun ei ole kivaa, jos iho menee rikki.
Hapsupiiskaa kestäis vaikka kuinka, mutta jos se pirulainen osuu mihin sattuu, tulee vedet silmiin ja hengitys salpautuu samantien. En siis tykkää siitäkään. Tai sitten pitää alistua siihen, että setä harjoittelee mun peppuraukan kanssa vielä sen käyttöä. Se 666 menis sillä varmaan aika helposti.
Oli aika hämmentävää huomata, että vaikka kiemurtelin ja vikisin piiskauksen aikana, en käyttänyt turvasanaa, ja itkukin tuli vasta joskus ihan viimeisten kymmenen aikana. Ehkä viimeisten viiden.

Nyt aamulla osaan jo olla ylpeä itsestäni. Minä kestin sen, enkä mennyt rikki! Eilen vielä lähinnä hämmensi, ja pääsin onneksi syliin kasaamaan itseäni ja saamaan hoitoa pepulle.


Setä mietiskeli joskus aiemmin, miten se voisi panna niin ettei muhun satu. Muhun sattuu aina, ja epäilen sen johtuvan siitä, että vaikkei setä mitenkään kamalan iso mies olekaan, meillä on silti pituuseroa melkein 30 senttiä. Ja siksi kaikki muutkin paikat on ihan eri kokoisia.
Ja minä tiedän, että setä haluaisi panna peppuun, mikä taas kauhistuttaa mua jotenkin ihan erityisen paljon. Onhan sitä harjoteltu ja kokeiltu, ja setä osaa olla niin varovainen, että tiedän etten mene rikki sen käsittelyssä. Hajonneesta nartusta nyt ei varsinaisesti ole mitään iloa kellekään.
Piiskauksen jälkeen olo on aina ihan lötkö ja väsynyt. En jaksa jännittää mitään, kuten sitä että setä tulee päälle ja yrittää tulla peppuun. Ja kun löytyi oikea liukkari kyseiseen hommaan, ja sain itse tehdä työn niin hitaasti että tuntuu vielä hyvältä... vau! Minä onnistuin! Tämä on vielä isompi voitto kuin ne reilu kaksisataa piiskaniskua. Joku päivä setä vielä panee oikeasti peppuun. Nyt se pysyi lähinnä paikallaan, silitteli ja kehui reippaaksi tytöksi.
Ja sitten se otti taas pienen ja väsyneen ressukkansa kainaloon katsomaan telkkaria ja syömään iltapalaa ennen kuin heitti kotiin.


Tykkään niistä hetkistä sedän kanssa, kun tiedän että se suunnittelee aina jotain jännää, eikä kerro mitä. Ja tiedän että ihan sama mitä se suunnittelee, en silti ole koskaan missään vaarassa tulla oikeasti satutetuksi. Säikähtänyt olen kyllä ja ahdistunut äkkiä niin että käytin turvasanaa. Ja ehkä kun huomasin että se ihan oikeasti toimii, ei sitäkään tarvitse enää niin helposti käyttää. Se on olemassa jos tarvii, mutta taidan pärjätä ilmankin. Yritän ainakin.

Olen nyt kuulemma ylennyt konttaavasta nartusta koulutytöksi. Eli enää ei tarvitse kontata, ja palovamma saa parantua polvessa ihan rauhassa. Ja koulutytöt pääsee silti setien jalkoihin saamaan hellyyttä, minulle on luvattu. Piti kysyä, kun alkoi huolettaa :D

Palvelija köysissä

Oho, kaikenlaiseen sitä ihan yllättäen päätyykin. En vielä aamulla tiennyt, missä iltani vietän, mutta ehkä vielä kivempi kunnon yllätyksenä tämmöinen.

Minä vihaan siivoamista. Se on kamalaa, enkä voi sietää sitä. Siksi onkin yllättävää, että illalla lakaisin tyytyväisenä lattiaa ja luutusin sitä.
Johtuu ehkä siitä, kun lattia ei ollut oma, ja palkaksi oli luvattu kipeää takamusta. Kuka nyt EI siivoaisi sellaisella motivoinnilla! Niinpä minä käytin puoli kymmeneltä vielä koirat ulkona ja varmistin että ne pärjää tarvittaessa koko yön kahdestaan. Ja lähdin sitten kävelemään sen vajaan pari kilometriä auttamaan siivoamisessa, kiltti tyttö kun olen.
Hurjan kätevää, kun välimatkaa ei ole kuin pari kilometriä, verrattuna esimerkiksi siihen vajaan kuudensadan kilometrin matkaan D:n luokse. Paljon helpompi lähteä extempore siivoamaan toisen lattiaa näin. Ja tarvittaessa pääsee äkkiä takaisin kotiinkin.

Kieltämättä vähän hirvitti kävellä pahamaineisen asuinalueen läpi keskellä yötä viikonloppuna (vaikkakin sunnuntaina), mutta selvisin. Ja keräiltyäni hetken vielä rohkeutta bussipysäkillä lähellä määränpäätäni, uskaltauduin kävelemään pihaan ja luvatusti avoimeksi jätetystä ovesta sisään. Olen ihmisarka otus, ja tuntui kummalliselta mennä eteiseen, riisua ulkovaatteet ja kävellä hiljaiseen asuntoon ilman että kukaan mitenkään noteerasi läsnäoloani. Ehdin pyöriä hetken pallo hukassa keittiössä ja aloittaa jopa lattian lakaisun, ennen kuin touhuni huomattiin.
Ja sitten sainkin jo käden tukkaani ja ohjauduin kiltisti veskiin saamaan "siivousmotivaatiota", voi kuinka mukavaa. Motivointi tulee aina tarpeeseen näissä asioissa. Pidän hurjasti siitä kun ohjataan yhteen kohtaan ja komennetaan aina takaisin kun yritän pyöriä katsomaan mitä tapahtuu. En osaa olla rauhassa paikallani, kun jännittää enkä tiedä mitä selän takana tapahtuu. En, vaikka tiedänkin ettei mitään pahaa tapahdu. Siksi on aina hurjan hienoa, kun sitten lopulta osaan olla hiljaa ja rauhassa paikallani ja annan tehdä mitä huvittaa.

Saan aina hurjat kiksit siitä, kun housut otetaan pois. Se, että saa itse riisua, on jotenkin tylsää. Voin vängätä vastaan ja olla riisumatta heti jos ei huvita. Saahan siitä toki rangaistuksen, jos venkoilee, mutta näin on silti kivempi. Nojata takamus paljaana pönttöön ja odottaa hievahtamatta paikallaan, mitä tapahtuu.
Siivousmotivaatio oli tällä kertaa tappi, joka osoittautui liian isoksi eikä pysynyt. Ja voi että pientä neitiä harmitti! Olisin tahtonut. Olisin saanut vielä yrittää, mutta jos ei pysy, niin sitten ei pysy. Sain aloittaa siivoamisen ilman tappia.
Lakaisin kiltisti lattian ja luutusin monta kertaa, ennen kuin uskalsin mennä olohuoneen ovelle notkumaan ja kertomaan hipihiljaa että valmista tuli. Jostain syystä en uskaltanut sanoa ääneen, seisoin vain hiljaa ovella ja odotin että minut huomataan. Eikä minullekaan sanottu montaa sanaa, kun siivouksen tulos tarkistettiin, ja napattiin takaisin tullessa tiukasti kiinni ja ohjattiin kohti kellarin portaita.
Jo pelkkä kellariin meneminen saa aikaan perhosia vatsassa, mutta kun vielä tartutaan ennen portaita niskavilloista kiinni, aivoissa meinaa sumentua, ja sitten sitä vain kiltisti ja nöyrästi kävelee edellä eikä pistä vastaan. Ja vähän ennen kuin huomasinkaan, olin polvillani patjalla, ja kädet oli sidottu ranteista ylös. Pistä siinä sitten vastaan! Jalatkin sidottiin heti kun farkut oli saatu pois tieltä. Inhaa semmoinen, kun ei voi rimpuilla, kun heti sattuu ranteisiin. Ja samalla niin järjettömän ihanaa.

Lupauksen mukaisesti sain takamuksen kipeäksi. Pitäähän pienet palvelijat ensin pehmittää, ennen kuin voi yrittää panna peppuun. Sekään ei tosin nyt onnistunut, ja harmitti niin että itketti. On tosi inhottavaa odottaa jotakin, ja sitten huomata ettei tänään pystykään. Eikä se edes ole kenenkään vika, aina ei vaan pysty. Onneksi on kuitenkin sen verran kiltti mies, ettei pakota. Muuten voi olla vähän vähemmän kiltti.
Kun moisesta takaiskusta rauhoituin, sain vielä lisää piiskaa takamuksilleni. On aina kiva päästä kokeilemaan erilaisia piiskausvälineitä. Kaikilla on varmaan omat lempparinsa, niin minullakin, mutta uudet on aina silti kivoja. Tällä kertaa sain jotakin pingismailalta tuntuvaa (en ihan oikeasti tiedä mikä ihme se oli, mutta siltä se vaikutti), ja pamppua, jolla siveltiin kasvojakin, ja joka sai pienen neidin pyörittelemään peppuaan varsin odottavasti.

Ihan kaikkea ei voi muistaa, mitä tapahtui, mutta ne muistuu mieleen sitten joskus pikkuhiljaa. Jälkiä moinen käsittely ei kuitenkaan tainnut jättää, mikä on vähän harmi. Huomasin nimittäin pitäväni kovastikin kaikenlaisista jäljistä. Ehkä sitten ensi kerralla sitäkin.

Olen jotenkin ihan fiiliksissä vieläkin. Uudet jutut saa aina aikaan sellasen kunnon VAU- reaktion, kun niitä pääsee pureksimaan ihan kunnolla. D:n kanssa sessioidessa se tulee tosiaan vasta junassa matkalla kotiin, vitsi miten siistiä, mä selvisin siitäkin.
Tällä kertaa, eri ihmisen kanssa, se säväri tuli samantien. Teki mieli pyytää, että läpsi lisää. Kurista vielä. Mitä vaan, mutta älä lopeta.

Rakastan sellaista kevyttä yllätystä, kun ensin jutellaan kaikessa rauhassa, ja yhtäkkiä toinen vaan pakottaa lattialle jalkojen väliin, nappaa tukasta kiinni ja läpsäyttää poskelle. Minä luulin ihan totta, että se aikoo vaan tarkistaa pulssin, niinkun pari kertaa aiemminkin! Heitti se jotakin siitä, että mun ranteesta on vaikea löytää pulssia, mutta sitten vaan huomasin etten voi muuta kun päätyä lattialle. Oli harvinaisen helppo heittäytyä tilanteeseen, nauttia kosketuksesta ja kovista otteista.

En oikein osaa kirjoitella sessioista sen kummempia. Kivaa oli, ja oli vähän yllätys, että edes päädyttiin sessioimaan. Tai siis, en odottanut sitä. Tai ehkä en vaan uskaltanut odottaa.
Oltiin puhuttu painimisesta, rimpuilusta ja vastaanpanemisesta, puhuttu siitä miten mä tarvin sitä että joku pistää mut järjestykseen vaikka riehunkin. En olis noin niinkun yleensä uskaltanut ensimmäisellä tapaamisella alkaa painimaan tai rähisemään yhtään kellekään, mutta ehti tapahtua niin paljon, että tuntui täysin luontevalta pistää vastaan minkä ikinä jaksoin. Enkä kyllä nyt jaksanut paljoa, ja ilmoitin että ensi kerralla en muuten anna noin helposti periksi.

Hirveästi semmoisia "en oo ikinä"- juttuja. Mun hengitystä ei ole ikinä kontrolloitu, mua ei oo läpsitty kasvoille tai tehty paljon muutakaan, mitä perjantaina tapahtui.
Hyvä ettei sinä päivänä ollut ohjelmassa enää mitään, onnistuin nukahtamaan pari kertaa, ensin ennen tappelua ja rähinää, ja vielä sen jälkeenkin. Ja kotonakin vielä torkuin koko illan ja olin ihan pihalla.


En muuten oo koskaan ymmärtänyt jälkihoitojuttuakaan. Ensimmäinen tyyppi jonka kanssa painin ja rimpuilin, jätti aina yksin rauhoittumaan, ja sitten oli monta päivää ihan kamala olo. D:n luokse on niin pitkä matka, että olen aina yötä, pääsen syliin rauhoittumaan ja saan olla koko yön sylissä ja lähellä. Ja D kyselee vielä seuraavanakin päivänä, onko kaikki ok.
En oo vaan koskaan oikein tajunnut, että miksi? Juttelin joskus viime yönä perjantaisen tyypin kanssa muutaman lauseen, mutta ei mulla nyt sillon enää ollut mitään hätää!
Senkin kanssa pääsin syliin rauhoittumaan ja sain torkkua ja keräillä voimia hetken kaikessa rauhassa. Eikä mua päästetty lähtemään ennen kuin olin oikeasti rauhassa ja juonut jotakin.
On kiva, kun mies välittää ja huolehtii session jälkeen siitä että saan palikat taas jotenkuten järjestykseen, mutta jotenkin en vaan oo koskaan vielä käsittänyt että miksi ne tekee niin. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miksi eilisilta oli niin järjettömän hankala ja itkuinen, mullahan oli ehkä parasta ikinä!

kirjastoneiti testailee

Hittovie, onpa kyllä ihan vähällä että menee hermot.

Katsokaas kun kirjastoneitinä rakastan järjestelmällisyyttä, faktatietoa, testejä ja sen semmoista. Hyvin organisoituja ja järjesteltyjä asioita. (En minä itte oo hyvä semmosissa, mutta jos joku muu tekis sen, niin sehän vasta on kivaa. Kunhan mainitsin.)
Ja koska aina on kivaa tutkia juttuja, innostuin tekemään TESTIN! Testit on hurjan kivoja. Sitten totesin, että jos on migreeni ties monettako päivää päällä, ei ehkä ole ihan iskussa, mitä vieraskielisiin sanoihin tulee. Onneksi on kielitieteilijäkaveri, jolta voi kauttarantain udella, että entäpä tämä sana, mitähän tämä tarkottaa? Se kyllä alkoi jo ihmetellä, että mitä minä nyt oon saanut päähäni. En kertonu! Hihii.

Kuiteskin. Se testi. Tai siis tulos.


93% submissive, yllättipä hirveesti. Not. Sen nyt arvaa, kun hetken juttelee. Tyhmempikin, siis. Paitsi tietenkään, jos ei haluakaan tajuta.
82% experimental, häh? Siis niinkun että tutkitaan kaikenlaisia juttuja, vai? Eikös kaikki... hmm. Tietenkin minä haluan tutkia uusia juttuja, hassut!
75% masochist, hui. Kuulostaa kamalan suurelta luvulta! Enkä minä kai edes pidä itseäni masokistina.
64% bondage, minusta tämä on ihan väärin! Enempi bondagea kuin masokismia, jos multa kysytään. Onneksi edes joskus kysytäänkin!
54% switch, siis mitä? Enkä! En minä taho komennella ketään, ei saa käskeä tehdä niin.
50% exhibitionist/voyeur, öö... okei.
32% sadist, en edes sano tähän mitään.
18% dominant, tähän vielä vähemmän.
14% vanilla, okei, vanilja on joskus ihan jees. Naisen kanssa vanilja on nam. Ehkä koska naisen kanssa koko tilanteessa on jotain riittävän vinoa.

Tässä mättää nyt pari asiaa. Ensinnäkin nuo luvut. Niistähän tulee ihan mitä sattuu! Pitää olla yhteensä sata, muuten järjestelmällinen pieni kirjastoneiti ahdistuu vallan! Ja onkos sitten kivaa, kun toinen ahdistuu? no, turha vastata, kai se vähän on, riippuu keneltä kysytään.

Ja nuo termit. Jostain syystä termit on hirveän tärkeitä, ja tässä sekasotkussa on jotenkin tosi kummallista ja aivoihin käyvää se, että suurin osa termeistä menee ohi korkealta ja kovaa. Kun siis vaikka tuo voyeur, mikä se edes ON?! Ekshippari on kai jotenkin ihan selvä, kesäkolli selitti sitä joskus.

Luulen, että nuo tulokset on mitä on, koska pohdin asiaa kummankin sukupuolen kannalta... Jos olen sängyssä naisen kanssa, asiat on ihan erilailla kuin miehen kanssa. Mutta niinpä se kai menee muillakin ihmisillä.
Hankala testi oli, tykkäsin kovasti.

Se oli tämmöinen, koittakaapa vaikka!

Pikkupoikia ja huonoja alistujia

Päädyin tässä pohdiskelemaan. Tiedän hyvin millaista masteria haen, mutta tiedän myös, etten sellaista taida löytää kuin omasta päästäni. Lisäksi tiedän myös millaista masteria en AINAKAAN hae, ja niitä taas löytyy pilvin pimein!

Ensinnäkin. Pikkupojat, peräkammarinpojat (mikä on muuten noin sanana hirmu kiva!) ja muut nöösit. Jos kerran olette nöösejä, olkaa sitä ihan reippaasti vaan, mutta älkää sotkeko mua siihen. Ja jos on kerran pakko yrittää olla kova, niin älkää koko aikaa kyselkö että jooko kiltti, oletko kiltti? Koska sittenhän käy helposti niin, etten ainakaan ole kiltti, vaan murisen ja ärisen ja irvistelen ja puren.
Tänään taisin purra "masterin" sormen verille, kun ei jumaliste menny perille, että ole mies äläkä vellihousu!

Sen muuten huomaa ihan alussa, onko toisessa oikeesti ainesta masteriksi vai ei. Jos puhelun alussa ilmottaa, että enkä kerro, mä oon täällä, etti mut. Jos toinen siinä vaiheessa lähtee kiltisti ettimään, ei siitä sitten oikein mitään tuu. Ensivaikutelma, ihmiset. Se on tärkeä.
Semi-D (suhde on hämmentävä tähän ihmiseen) puolestaan nappas ekalla tapaamisella takamuksesta kiinni ja talutti autoon. Ei kysellyt eikä pyydellyt kauniisti, vaan ilmoitti että nyt mennään. (Tai no, kysy se sen verran, että onhan koirat tehny tarpeensa junamatkan jälkeen, mutta kun sitä nyt ei lasketa!)
Toinen säätämistyyppi tempas ekalla tapaamisella syliin niin että taisin kopsauttaa pääni kattoon... Ja sen kanssakin oli heti sellanen olo, että alista mut. Ehkä se johtui siitä hivenen väkivaltaisesta ensikohtaamisesta!

Ja sitten on näitä itsestään epävarmoja nysvänöitä. Niitä jotka toistelee mun nimeä (iuh, total turn off), kehuskelee etukäteen seksitaidoillaan (hohhoijaa, ei vakuuta - enkä toisaalta ole etsimässä seksisuhdetta), antaa ymmärtää olevansa suuria ja kovia mastereita, mutta jotka ei ymmärrä alistamisesta hevonhierakkaa. Noin esimerkiksi. Nysvänät on valtava kansanryhmä, eikä ole helppoa tehdä sellaista selvää otosta. Nysvänän kuitenkin tunnistaa, kun sellainen kävelee vastaan, ja viimeistään kun se avaa suunsa.

Ja ihan vihonviimein alkaa välkkyä nysvänä-alert- valot, kun takaraivossa alkaa jyskyttää halu läimiä ympäri korvia, käskeä kasvaa aikuiseksi ja lähteä litomaan.

Niin. Suunnilleen semmoinen oli tämän päivän nysvä. Olen kovin iloinen, kun olen VIIMEIN takaisin kotona. Voin loppuillan ratoksi kuvitella itselleni sen masterin, joka ottaa oikeasti luulot pois.


Pohdiskelin myös huonoja alistujia. Taidan olla sellainen. Tai ehkä en, en tiedä. Alistunhan minä, jos on syytä.
Tai siis. Pohdiskelin tätä asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että on alistujia ja alistettavia. Minä olen ehdottomasti jälkimmäistä kategoriaa. En minä alistu sillä että joku sanoo että alistupa. Näytän vähintään henkistä sentteriä ja sanon että alistu keskenäs. Olen minä tahallanikin vähän röyhkeä, mutta sepä ei tarkoita muuta kuin sitä, että alistaja pistää sitten toimeksi ja saa pienen tytön taipumaan.
Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi alistua. Minä haluan, todellakin. En vain pysty siihen sormia napsauttamalla (toisaalta en tiedä pystyykö kukaan, kun en muiden subien kanssa ole puhunut), vaan se alistuminen pitää kaivaa esille.
Toisaalta taas en tiedä mitään ihanampaa kuin se, että on se oma turvallinen master (tai kun en edelleenkään tiedä termejä, niin joku alistaja kuitenkin), jonka jaloissa on turva. Se vaan tarkoittaa sitä että alista, helvetti, äläkä kysele että voivoi, onko nyt kaikki varmasti jees, ja haitaaks jos lääpin niin että hiukset on klähmäiset ja sormet sijoiltaan!


Hmm. Taitaa mua sittenkin vituttaa vielä aavistuksen. Yäk.

Itseensä suhtautumisesta

Meinasin alkaa pohdiskelemaan (pohdiskella? sama kai se tätä nykyä) kaikkea torstain jälkeen tapahtunutta, mutta sitten ajatus harhautui. Mun ajatuksilla on useinkin tapana harhailla, mutta tää on aika tehokasta jo.

Harhauduin siis pohtimaan sitä, mistä puhuin yhdelle kaverille aiemmin tällä viikolla. Pohdiskelin omaa suhtautumistani omiin kummallisiin juttuihini. Siis siihen että haluan piiskaa ja miehen joka määrää. Miksi se tuntuu niin tyhmältä ja omituiselta, jopa epänormaalilta? Kun lueskelee vaikka blogeja tai keskustelupalstoja netissä, on mahtavaa että ihmisillä on just semmosia parisuhteita, että ihmiset testailee kaikenlaista. Kadehdin niitä joilla sellaisia suhteita jo on.
Miksen siis osaa ajatella, että tämä on normaalia ja höpö höpö millekään epänormaalille ja friikille? Miksi ihmeessä pitää nolostella ja häpeillä omia mielihaluja ja fetissejä?

Tulin siihen tulokseen (tai siis kaveri ilmoitti ja minä olin kiltisti samaa mieltä), että tarvitsen ihmisiä, jotka ajattelee seksistä samalla tavalla kuin minä. Ihan vain siksi, että saan vaihtaa mielipiteitä ja saan heijastuspintaa omiin asioihini. Etten pitäisi enää itseäni niin omituisena.

Ja silti, kun viikonlopun aikana olen jutellut parin eri ihmisen kanssa alistumisesta seksin ja parisuhteen aikana (ja yrittänyt saada jotain tolkkua termeistä, joita vilisee siellä täällä niin ettei pieni ihminen pysy yhtään perässä!), en silti kehtaa avoimesti myöntää että joo, tykkään asioista X, Y ja Z, ja vielä jos saa vähän Ä ja Ö niin avot! Voin kertoa kun suoraan kysytään, mutten uskalla tai kehtaa mainita vaikkapa rimpuilufetissistä mitään. Ihmisethän pitää mua ihan omituisena muuten.

Kehtasin jotenkin kertoa aika etäiselle kaverille tänään, kun kävin piristämässä sitä. Epäilen vahvasti, että kehtasin, kun kaveri oli ottanut sen verran rauhoittavaa lääkettä, ettei varmasti ihan tarkalleen ottaen muista mistä me on puhuttu. Ehkä mun pitäis juottaa aina joku kunnon humalaan ja keskustella asioista, kun sitten se toinen ei muistais mitä minä nyt oon menny paljastamaan.

Äh, raskasta. En haluais olla "normaali" mitä se ikinä onkaan, mutta haluaisin osata suhtautua itseeni ja tähän koko seksuaalisuus-kuvioon vähän paremmin.

Valehtelin muuten aiemmassa merkinnässäni. Anteeksi.
Ei ensimmäinen teos tältä taiteenalalta suinkaan ollut Herra Jackin ihmeellinen huone tai O:n tarina. Ehei.

Ensimmäinen otos oli Leena Lehtolaisen Harmin paikka.

Kuva: cdon.com

Olin ehkä yläasteella, kun luin tämän ekan kerran. Ilmestymishetkellä olin vielä liian nuori tarttumaan moiseen, vaikka muuten luinkin ihan mitä sattuu. En silloin ekalla kerralla esimerkiksi ymmärtänyt eroa sadistin ja masokistin välillä, vaikka sanat olikin ihan tuttuja. En siis voinut vaikkapa ärsyyntyä järjettömästi siitä, että Kimmo (epäilty reppana) on masokisti, ja sitä pidetään syyllisenä murhaan, koska se on seksuaalisesti poikkeava. Siitä kimpaannuin kyllä, että sitä pidettiin seksuaalisesti poikkeavana, ehkä tiesin jo silloin itsekin olevani vähän kumma otus.

En osannut silloin(kaan) täysin samaistua Kimmoon, joka on ilmeisesti jonkinlainen kumifetisisti (kai, minä en oikein osaa näitä termejä, mutta lupaan opetella), ja tykkäis että sitä kuristettais seksin aikana. Epäselväksi jäi, miten minkäänaikuisen poliisinlogiikan mukaan se vois tarkoittaa, että haluaiskin itte tehdä toiselle niin. Tyhmiä poliiseja.
Sitä vastoin pitkin kirjaa vihjaillaan kaikkea s/m- juttuja, jotka aiheutti jo 13- vuotiaassa kirjastoneidissä jos jonkunlaisia tunteita. "Että käsi joka lyö, myös silittää ja selittää että rankaisu oli vain rakkautta" (lainaus ulkomuistista, en löytänyt kyseistä kirjaa kirjastosta).

Tämä kirja kuitenkin on se ensimmäinen, josta tajusin mitä mun päässä oikein tapahtuu, ja mitä mä olen vailla. Ja vasta viidentoista vuoden päästä siitä pääsen ylipäänsä joskus edes toteuttamaan subi-minääni.
Oli aika hassua huomata, että tuossa kirjassa on melkein sanasta sanaan asioita, jotka mä olen aina liittänyt itseeni. Perhanan valokuvamuisti.


(Ja sen kerran kun olisin sitä tarvinnut, se kirja ei hengaakaan mun laukussa! Tämä on katastrofi!)
Kirjassa sanotaan jotenkin, että "ehkä me ajatellaan että ansaitaan kipua, koska ei meitä muuten voi rakastaa". Masokisti toiselle kirjeessä. Noin minäkin ajattelin jostain yläasteen alusta asti. Ei kuulosta kovin hyvältä.