Olen jotenkin ihan fiiliksissä vieläkin. Uudet jutut saa aina aikaan sellasen kunnon VAU- reaktion, kun niitä pääsee pureksimaan ihan kunnolla. D:n kanssa sessioidessa se tulee tosiaan vasta junassa matkalla kotiin, vitsi miten siistiä, mä selvisin siitäkin.
Tällä kertaa, eri ihmisen kanssa, se säväri tuli samantien. Teki mieli pyytää, että läpsi lisää. Kurista vielä. Mitä vaan, mutta älä lopeta.

Rakastan sellaista kevyttä yllätystä, kun ensin jutellaan kaikessa rauhassa, ja yhtäkkiä toinen vaan pakottaa lattialle jalkojen väliin, nappaa tukasta kiinni ja läpsäyttää poskelle. Minä luulin ihan totta, että se aikoo vaan tarkistaa pulssin, niinkun pari kertaa aiemminkin! Heitti se jotakin siitä, että mun ranteesta on vaikea löytää pulssia, mutta sitten vaan huomasin etten voi muuta kun päätyä lattialle. Oli harvinaisen helppo heittäytyä tilanteeseen, nauttia kosketuksesta ja kovista otteista.

En oikein osaa kirjoitella sessioista sen kummempia. Kivaa oli, ja oli vähän yllätys, että edes päädyttiin sessioimaan. Tai siis, en odottanut sitä. Tai ehkä en vaan uskaltanut odottaa.
Oltiin puhuttu painimisesta, rimpuilusta ja vastaanpanemisesta, puhuttu siitä miten mä tarvin sitä että joku pistää mut järjestykseen vaikka riehunkin. En olis noin niinkun yleensä uskaltanut ensimmäisellä tapaamisella alkaa painimaan tai rähisemään yhtään kellekään, mutta ehti tapahtua niin paljon, että tuntui täysin luontevalta pistää vastaan minkä ikinä jaksoin. Enkä kyllä nyt jaksanut paljoa, ja ilmoitin että ensi kerralla en muuten anna noin helposti periksi.

Hirveästi semmoisia "en oo ikinä"- juttuja. Mun hengitystä ei ole ikinä kontrolloitu, mua ei oo läpsitty kasvoille tai tehty paljon muutakaan, mitä perjantaina tapahtui.
Hyvä ettei sinä päivänä ollut ohjelmassa enää mitään, onnistuin nukahtamaan pari kertaa, ensin ennen tappelua ja rähinää, ja vielä sen jälkeenkin. Ja kotonakin vielä torkuin koko illan ja olin ihan pihalla.


En muuten oo koskaan ymmärtänyt jälkihoitojuttuakaan. Ensimmäinen tyyppi jonka kanssa painin ja rimpuilin, jätti aina yksin rauhoittumaan, ja sitten oli monta päivää ihan kamala olo. D:n luokse on niin pitkä matka, että olen aina yötä, pääsen syliin rauhoittumaan ja saan olla koko yön sylissä ja lähellä. Ja D kyselee vielä seuraavanakin päivänä, onko kaikki ok.
En oo vaan koskaan oikein tajunnut, että miksi? Juttelin joskus viime yönä perjantaisen tyypin kanssa muutaman lauseen, mutta ei mulla nyt sillon enää ollut mitään hätää!
Senkin kanssa pääsin syliin rauhoittumaan ja sain torkkua ja keräillä voimia hetken kaikessa rauhassa. Eikä mua päästetty lähtemään ennen kuin olin oikeasti rauhassa ja juonut jotakin.
On kiva, kun mies välittää ja huolehtii session jälkeen siitä että saan palikat taas jotenkuten järjestykseen, mutta jotenkin en vaan oo koskaan vielä käsittänyt että miksi ne tekee niin. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miksi eilisilta oli niin järjettömän hankala ja itkuinen, mullahan oli ehkä parasta ikinä!