Olen jotenkin ihan fiiliksissä vieläkin. Uudet jutut saa aina aikaan sellasen kunnon VAU- reaktion, kun niitä pääsee pureksimaan ihan kunnolla. D:n kanssa sessioidessa se tulee tosiaan vasta junassa matkalla kotiin, vitsi miten siistiä, mä selvisin siitäkin.
Tällä kertaa, eri ihmisen kanssa, se säväri tuli samantien. Teki mieli pyytää, että läpsi lisää. Kurista vielä. Mitä vaan, mutta älä lopeta.

Rakastan sellaista kevyttä yllätystä, kun ensin jutellaan kaikessa rauhassa, ja yhtäkkiä toinen vaan pakottaa lattialle jalkojen väliin, nappaa tukasta kiinni ja läpsäyttää poskelle. Minä luulin ihan totta, että se aikoo vaan tarkistaa pulssin, niinkun pari kertaa aiemminkin! Heitti se jotakin siitä, että mun ranteesta on vaikea löytää pulssia, mutta sitten vaan huomasin etten voi muuta kun päätyä lattialle. Oli harvinaisen helppo heittäytyä tilanteeseen, nauttia kosketuksesta ja kovista otteista.

En oikein osaa kirjoitella sessioista sen kummempia. Kivaa oli, ja oli vähän yllätys, että edes päädyttiin sessioimaan. Tai siis, en odottanut sitä. Tai ehkä en vaan uskaltanut odottaa.
Oltiin puhuttu painimisesta, rimpuilusta ja vastaanpanemisesta, puhuttu siitä miten mä tarvin sitä että joku pistää mut järjestykseen vaikka riehunkin. En olis noin niinkun yleensä uskaltanut ensimmäisellä tapaamisella alkaa painimaan tai rähisemään yhtään kellekään, mutta ehti tapahtua niin paljon, että tuntui täysin luontevalta pistää vastaan minkä ikinä jaksoin. Enkä kyllä nyt jaksanut paljoa, ja ilmoitin että ensi kerralla en muuten anna noin helposti periksi.

Hirveästi semmoisia "en oo ikinä"- juttuja. Mun hengitystä ei ole ikinä kontrolloitu, mua ei oo läpsitty kasvoille tai tehty paljon muutakaan, mitä perjantaina tapahtui.
Hyvä ettei sinä päivänä ollut ohjelmassa enää mitään, onnistuin nukahtamaan pari kertaa, ensin ennen tappelua ja rähinää, ja vielä sen jälkeenkin. Ja kotonakin vielä torkuin koko illan ja olin ihan pihalla.


En muuten oo koskaan ymmärtänyt jälkihoitojuttuakaan. Ensimmäinen tyyppi jonka kanssa painin ja rimpuilin, jätti aina yksin rauhoittumaan, ja sitten oli monta päivää ihan kamala olo. D:n luokse on niin pitkä matka, että olen aina yötä, pääsen syliin rauhoittumaan ja saan olla koko yön sylissä ja lähellä. Ja D kyselee vielä seuraavanakin päivänä, onko kaikki ok.
En oo vaan koskaan oikein tajunnut, että miksi? Juttelin joskus viime yönä perjantaisen tyypin kanssa muutaman lauseen, mutta ei mulla nyt sillon enää ollut mitään hätää!
Senkin kanssa pääsin syliin rauhoittumaan ja sain torkkua ja keräillä voimia hetken kaikessa rauhassa. Eikä mua päästetty lähtemään ennen kuin olin oikeasti rauhassa ja juonut jotakin.
On kiva, kun mies välittää ja huolehtii session jälkeen siitä että saan palikat taas jotenkuten järjestykseen, mutta jotenkin en vaan oo koskaan vielä käsittänyt että miksi ne tekee niin. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miksi eilisilta oli niin järjettömän hankala ja itkuinen, mullahan oli ehkä parasta ikinä!

kirjastoneiti testailee

Hittovie, onpa kyllä ihan vähällä että menee hermot.

Katsokaas kun kirjastoneitinä rakastan järjestelmällisyyttä, faktatietoa, testejä ja sen semmoista. Hyvin organisoituja ja järjesteltyjä asioita. (En minä itte oo hyvä semmosissa, mutta jos joku muu tekis sen, niin sehän vasta on kivaa. Kunhan mainitsin.)
Ja koska aina on kivaa tutkia juttuja, innostuin tekemään TESTIN! Testit on hurjan kivoja. Sitten totesin, että jos on migreeni ties monettako päivää päällä, ei ehkä ole ihan iskussa, mitä vieraskielisiin sanoihin tulee. Onneksi on kielitieteilijäkaveri, jolta voi kauttarantain udella, että entäpä tämä sana, mitähän tämä tarkottaa? Se kyllä alkoi jo ihmetellä, että mitä minä nyt oon saanut päähäni. En kertonu! Hihii.

Kuiteskin. Se testi. Tai siis tulos.


93% submissive, yllättipä hirveesti. Not. Sen nyt arvaa, kun hetken juttelee. Tyhmempikin, siis. Paitsi tietenkään, jos ei haluakaan tajuta.
82% experimental, häh? Siis niinkun että tutkitaan kaikenlaisia juttuja, vai? Eikös kaikki... hmm. Tietenkin minä haluan tutkia uusia juttuja, hassut!
75% masochist, hui. Kuulostaa kamalan suurelta luvulta! Enkä minä kai edes pidä itseäni masokistina.
64% bondage, minusta tämä on ihan väärin! Enempi bondagea kuin masokismia, jos multa kysytään. Onneksi edes joskus kysytäänkin!
54% switch, siis mitä? Enkä! En minä taho komennella ketään, ei saa käskeä tehdä niin.
50% exhibitionist/voyeur, öö... okei.
32% sadist, en edes sano tähän mitään.
18% dominant, tähän vielä vähemmän.
14% vanilla, okei, vanilja on joskus ihan jees. Naisen kanssa vanilja on nam. Ehkä koska naisen kanssa koko tilanteessa on jotain riittävän vinoa.

Tässä mättää nyt pari asiaa. Ensinnäkin nuo luvut. Niistähän tulee ihan mitä sattuu! Pitää olla yhteensä sata, muuten järjestelmällinen pieni kirjastoneiti ahdistuu vallan! Ja onkos sitten kivaa, kun toinen ahdistuu? no, turha vastata, kai se vähän on, riippuu keneltä kysytään.

Ja nuo termit. Jostain syystä termit on hirveän tärkeitä, ja tässä sekasotkussa on jotenkin tosi kummallista ja aivoihin käyvää se, että suurin osa termeistä menee ohi korkealta ja kovaa. Kun siis vaikka tuo voyeur, mikä se edes ON?! Ekshippari on kai jotenkin ihan selvä, kesäkolli selitti sitä joskus.

Luulen, että nuo tulokset on mitä on, koska pohdin asiaa kummankin sukupuolen kannalta... Jos olen sängyssä naisen kanssa, asiat on ihan erilailla kuin miehen kanssa. Mutta niinpä se kai menee muillakin ihmisillä.
Hankala testi oli, tykkäsin kovasti.

Se oli tämmöinen, koittakaapa vaikka!

Pikkupoikia ja huonoja alistujia

Päädyin tässä pohdiskelemaan. Tiedän hyvin millaista masteria haen, mutta tiedän myös, etten sellaista taida löytää kuin omasta päästäni. Lisäksi tiedän myös millaista masteria en AINAKAAN hae, ja niitä taas löytyy pilvin pimein!

Ensinnäkin. Pikkupojat, peräkammarinpojat (mikä on muuten noin sanana hirmu kiva!) ja muut nöösit. Jos kerran olette nöösejä, olkaa sitä ihan reippaasti vaan, mutta älkää sotkeko mua siihen. Ja jos on kerran pakko yrittää olla kova, niin älkää koko aikaa kyselkö että jooko kiltti, oletko kiltti? Koska sittenhän käy helposti niin, etten ainakaan ole kiltti, vaan murisen ja ärisen ja irvistelen ja puren.
Tänään taisin purra "masterin" sormen verille, kun ei jumaliste menny perille, että ole mies äläkä vellihousu!

Sen muuten huomaa ihan alussa, onko toisessa oikeesti ainesta masteriksi vai ei. Jos puhelun alussa ilmottaa, että enkä kerro, mä oon täällä, etti mut. Jos toinen siinä vaiheessa lähtee kiltisti ettimään, ei siitä sitten oikein mitään tuu. Ensivaikutelma, ihmiset. Se on tärkeä.
Semi-D (suhde on hämmentävä tähän ihmiseen) puolestaan nappas ekalla tapaamisella takamuksesta kiinni ja talutti autoon. Ei kysellyt eikä pyydellyt kauniisti, vaan ilmoitti että nyt mennään. (Tai no, kysy se sen verran, että onhan koirat tehny tarpeensa junamatkan jälkeen, mutta kun sitä nyt ei lasketa!)
Toinen säätämistyyppi tempas ekalla tapaamisella syliin niin että taisin kopsauttaa pääni kattoon... Ja sen kanssakin oli heti sellanen olo, että alista mut. Ehkä se johtui siitä hivenen väkivaltaisesta ensikohtaamisesta!

Ja sitten on näitä itsestään epävarmoja nysvänöitä. Niitä jotka toistelee mun nimeä (iuh, total turn off), kehuskelee etukäteen seksitaidoillaan (hohhoijaa, ei vakuuta - enkä toisaalta ole etsimässä seksisuhdetta), antaa ymmärtää olevansa suuria ja kovia mastereita, mutta jotka ei ymmärrä alistamisesta hevonhierakkaa. Noin esimerkiksi. Nysvänät on valtava kansanryhmä, eikä ole helppoa tehdä sellaista selvää otosta. Nysvänän kuitenkin tunnistaa, kun sellainen kävelee vastaan, ja viimeistään kun se avaa suunsa.

Ja ihan vihonviimein alkaa välkkyä nysvänä-alert- valot, kun takaraivossa alkaa jyskyttää halu läimiä ympäri korvia, käskeä kasvaa aikuiseksi ja lähteä litomaan.

Niin. Suunnilleen semmoinen oli tämän päivän nysvä. Olen kovin iloinen, kun olen VIIMEIN takaisin kotona. Voin loppuillan ratoksi kuvitella itselleni sen masterin, joka ottaa oikeasti luulot pois.


Pohdiskelin myös huonoja alistujia. Taidan olla sellainen. Tai ehkä en, en tiedä. Alistunhan minä, jos on syytä.
Tai siis. Pohdiskelin tätä asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että on alistujia ja alistettavia. Minä olen ehdottomasti jälkimmäistä kategoriaa. En minä alistu sillä että joku sanoo että alistupa. Näytän vähintään henkistä sentteriä ja sanon että alistu keskenäs. Olen minä tahallanikin vähän röyhkeä, mutta sepä ei tarkoita muuta kuin sitä, että alistaja pistää sitten toimeksi ja saa pienen tytön taipumaan.
Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi alistua. Minä haluan, todellakin. En vain pysty siihen sormia napsauttamalla (toisaalta en tiedä pystyykö kukaan, kun en muiden subien kanssa ole puhunut), vaan se alistuminen pitää kaivaa esille.
Toisaalta taas en tiedä mitään ihanampaa kuin se, että on se oma turvallinen master (tai kun en edelleenkään tiedä termejä, niin joku alistaja kuitenkin), jonka jaloissa on turva. Se vaan tarkoittaa sitä että alista, helvetti, äläkä kysele että voivoi, onko nyt kaikki varmasti jees, ja haitaaks jos lääpin niin että hiukset on klähmäiset ja sormet sijoiltaan!


Hmm. Taitaa mua sittenkin vituttaa vielä aavistuksen. Yäk.

Itseensä suhtautumisesta

Meinasin alkaa pohdiskelemaan (pohdiskella? sama kai se tätä nykyä) kaikkea torstain jälkeen tapahtunutta, mutta sitten ajatus harhautui. Mun ajatuksilla on useinkin tapana harhailla, mutta tää on aika tehokasta jo.

Harhauduin siis pohtimaan sitä, mistä puhuin yhdelle kaverille aiemmin tällä viikolla. Pohdiskelin omaa suhtautumistani omiin kummallisiin juttuihini. Siis siihen että haluan piiskaa ja miehen joka määrää. Miksi se tuntuu niin tyhmältä ja omituiselta, jopa epänormaalilta? Kun lueskelee vaikka blogeja tai keskustelupalstoja netissä, on mahtavaa että ihmisillä on just semmosia parisuhteita, että ihmiset testailee kaikenlaista. Kadehdin niitä joilla sellaisia suhteita jo on.
Miksen siis osaa ajatella, että tämä on normaalia ja höpö höpö millekään epänormaalille ja friikille? Miksi ihmeessä pitää nolostella ja häpeillä omia mielihaluja ja fetissejä?

Tulin siihen tulokseen (tai siis kaveri ilmoitti ja minä olin kiltisti samaa mieltä), että tarvitsen ihmisiä, jotka ajattelee seksistä samalla tavalla kuin minä. Ihan vain siksi, että saan vaihtaa mielipiteitä ja saan heijastuspintaa omiin asioihini. Etten pitäisi enää itseäni niin omituisena.

Ja silti, kun viikonlopun aikana olen jutellut parin eri ihmisen kanssa alistumisesta seksin ja parisuhteen aikana (ja yrittänyt saada jotain tolkkua termeistä, joita vilisee siellä täällä niin ettei pieni ihminen pysy yhtään perässä!), en silti kehtaa avoimesti myöntää että joo, tykkään asioista X, Y ja Z, ja vielä jos saa vähän Ä ja Ö niin avot! Voin kertoa kun suoraan kysytään, mutten uskalla tai kehtaa mainita vaikkapa rimpuilufetissistä mitään. Ihmisethän pitää mua ihan omituisena muuten.

Kehtasin jotenkin kertoa aika etäiselle kaverille tänään, kun kävin piristämässä sitä. Epäilen vahvasti, että kehtasin, kun kaveri oli ottanut sen verran rauhoittavaa lääkettä, ettei varmasti ihan tarkalleen ottaen muista mistä me on puhuttu. Ehkä mun pitäis juottaa aina joku kunnon humalaan ja keskustella asioista, kun sitten se toinen ei muistais mitä minä nyt oon menny paljastamaan.

Äh, raskasta. En haluais olla "normaali" mitä se ikinä onkaan, mutta haluaisin osata suhtautua itseeni ja tähän koko seksuaalisuus-kuvioon vähän paremmin.

Valehtelin muuten aiemmassa merkinnässäni. Anteeksi.
Ei ensimmäinen teos tältä taiteenalalta suinkaan ollut Herra Jackin ihmeellinen huone tai O:n tarina. Ehei.

Ensimmäinen otos oli Leena Lehtolaisen Harmin paikka.

Kuva: cdon.com

Olin ehkä yläasteella, kun luin tämän ekan kerran. Ilmestymishetkellä olin vielä liian nuori tarttumaan moiseen, vaikka muuten luinkin ihan mitä sattuu. En silloin ekalla kerralla esimerkiksi ymmärtänyt eroa sadistin ja masokistin välillä, vaikka sanat olikin ihan tuttuja. En siis voinut vaikkapa ärsyyntyä järjettömästi siitä, että Kimmo (epäilty reppana) on masokisti, ja sitä pidetään syyllisenä murhaan, koska se on seksuaalisesti poikkeava. Siitä kimpaannuin kyllä, että sitä pidettiin seksuaalisesti poikkeavana, ehkä tiesin jo silloin itsekin olevani vähän kumma otus.

En osannut silloin(kaan) täysin samaistua Kimmoon, joka on ilmeisesti jonkinlainen kumifetisisti (kai, minä en oikein osaa näitä termejä, mutta lupaan opetella), ja tykkäis että sitä kuristettais seksin aikana. Epäselväksi jäi, miten minkäänaikuisen poliisinlogiikan mukaan se vois tarkoittaa, että haluaiskin itte tehdä toiselle niin. Tyhmiä poliiseja.
Sitä vastoin pitkin kirjaa vihjaillaan kaikkea s/m- juttuja, jotka aiheutti jo 13- vuotiaassa kirjastoneidissä jos jonkunlaisia tunteita. "Että käsi joka lyö, myös silittää ja selittää että rankaisu oli vain rakkautta" (lainaus ulkomuistista, en löytänyt kyseistä kirjaa kirjastosta).

Tämä kirja kuitenkin on se ensimmäinen, josta tajusin mitä mun päässä oikein tapahtuu, ja mitä mä olen vailla. Ja vasta viidentoista vuoden päästä siitä pääsen ylipäänsä joskus edes toteuttamaan subi-minääni.
Oli aika hassua huomata, että tuossa kirjassa on melkein sanasta sanaan asioita, jotka mä olen aina liittänyt itseeni. Perhanan valokuvamuisti.


(Ja sen kerran kun olisin sitä tarvinnut, se kirja ei hengaakaan mun laukussa! Tämä on katastrofi!)
Kirjassa sanotaan jotenkin, että "ehkä me ajatellaan että ansaitaan kipua, koska ei meitä muuten voi rakastaa". Masokisti toiselle kirjeessä. Noin minäkin ajattelin jostain yläasteen alusta asti. Ei kuulosta kovin hyvältä.